NUORISOKESKUS SPOTTI, ÄÄNEKOSKI 26.11.2010

Okei. Lähdetään siitä, että kun asiat voivat mennä pieleen, niin ne
varmaan myöskin sitten menevät. Ensinnäkin: Kaksonen joutui
peruuttamaan keikkansa. Toisekseen: Samalla kumoutui myös
kyytisuunnitelma, enkä päässyt rumpalinsa siivellä kohti Etelä-Suomea,
joka olisi tähdännyt transportoitumiseen seuraavan illan Electric
Wizardin keikalle. Koska VR:n riistohintoihin ei ollut varaa.
Kolmanneksi: Omalta keikalta ei olisi ehtinyt millään enää Lutakkoon
katsomaan maailman parasta CMX:ää.

Mutta.

Hitaasti valuvat tunnit, kun ylös täytyy kampeutua aamuseitsemältä ja
hipsiä tuulessa ja pakkasessa töihin. Tai siis työharjoitteluun, ihan
kuin hipillä oikeata työpaikkaa olisi. Siinä sitten istut kuutiossa
seitsemän tuntia ja kiusaat asiakkaita puhelimessa. Lopulta viisarit
kuitenkin matelevat kello kolmeen ja haistatan paskat koko maailmalle
ja hyökkään kämpän kautta roudailemaan ja tsekkailemaan. Jonka jälkeen
on luvassa se kaikista parhain, keikkaelämän suoranainen
kruununjalokivi; odottelu. Jumaliste oikeasti, miten tympeätä se
onkaan jäkittää monta tuntia jossain takahuoneessa. Spotin tapauksessa
tosin omakaan kämppä ei olisi kuin muutaman sadan metrin päässä, mutta
siellä nököttäminen pilaisi tunnelman. Onneksi sentään Kaksosta
paikkaamaan saapunut The Decapitated Midgets kiskaisi aivan tajuttoman
kovan ja viihdyttävän keikan ja Kruorin takahuonesketsit hämmensivät.
Hypovolemiat nyt oli muuten vaan nättejä nuoria poikia.

Kruorin lätkyteltyä annoksensa harmillisen vähälukuiselle yleisölle
oli aika mennä säätäämään kalut tanaan ja lavan sivuun käytävään
panikoimaan vielä viimeiset käänteet. Eli Henukki ja Make "The Master
of the Sound and Moustache" Virsunen poistuvat hetkeksi urinoimaan ja
kun näköyhteys molempiin on palautettu jyrähtää alkunauha soimaan.
Asemiin, pikainen vilkaisu muihin ja Bloodstorm soimaan. Ja noin
ensimmäisen tahdin jälkeen saa jo ämpyillä, kun vahvistin ei päästä
inahdustakaan. Se on näköjään noiden halpispiuhojen kanssa vähän
sellaista. Räplään kuitenkin pikaisesti melun kuulumaan ja edelleen
harmillisen harvalukuinen yleisö saa niskaansa yhdeksän biisiä
kronologista Gianin historiaa. Meillähän on siis taas
viisivuotiskeikka, kuten oli Pub Markuksessakin ja setti on rakennettu
kattamaan kaikki demot (paitsi ensimmäinen, me ei osata enää soittaa
sen nimibiisiä) aikajärjestyksessä. 2., 3. ja 4. pläjäykseltä kaksi
biisiä ja uusimmalta kolme. Sen jälkeen yleisöstä kuuluu vielä pieni
mutta sinnikäs mekkala, joten käymme riipaisemassa vielä eräänkin
radiohitin pois kuleksimasta ja hiipparoimme pois.

Sitten on vuorossa se hienoin hetki, eli kamojen poisroudaus. Se on
kyllä aivan mahtavaa, kun on juuri riehunut keikan ja eniten tekisi
mieli vain maata takahuoneen sohvalla vesipullon kanssa. Mutta näemmä
se sujuu kun pakko on ja siinä timmellyksessä annamme myös Jampen
kanssa pienen haastattelun.

Lopulta pääsen raahustamaan kotiin, jossa suunnitelmana on pikasuihku
ja viinipullon syleily. Ja ennen kuin huomaankaan kello on
aamuseitsemän ja olen kiistaton NHL 11 -mestari. Parin tunnin kuluttua
herään patjalta lattialta ja molemmin puolin sohvilla nukkuu miehet,
joiden sukunimi on Vainio. Kyllä sen muuten tietää mitä siitä sitten
taas seurasi.

Commando on muuten dokumenttielokuva.

-Lassi